Aika raflaava otsikko, eikö? Olet varmaan huomannut saman ilmiön? Somessa jaetaan jopa kuolemantuomioita ja oikeamielisyyden nimissä toivotaan mitä mielikuvituksellisimpia asioita toisinajattelijoille, puolesta tai vastaan. Ihan suvaitsevuudenkin nimissä.
Suomalainen oikeusvaltioperiaate perustuu oletukseen, että paatuneinkin rikollinen saa uuden mahdollisuuden. Me emme usko kuolemantuomioon. Toiselle näyttää suomalainen mielenmaisema sosiaalisen median alustoilla, joissa kivet lentelevät ja ristit on pystyssä kukkulalla, kun oikeutta jaetaan väärin ajatteleville. Samalla sokeudutaan omalle toiminnalle. Jokainen on vastuussa omista sanoistaan. Ja sanat kertovat paljon siitä, miten maailma nähdään.
Suvaitsevaisista suvaitsevaisinkaan ei ole asemassa, jossa kuoleman toivominen olisi millään tavalla oikein tai hyväksyttävää länsimaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa.
Minne on kadonnut dialogi? Uskallammeko kurkkia oman kuplamme ulkopuolelle?
Somemaailma kasvupaikkana – aikuisillekin
Digitalisoituvassa maailmassa olisi tärkeää pitää huoli siitä, että kohtaamme toisemme aidosti. Sillä aikaa kun me aikuiset jaamme oikeutta somessa, lapsemme kasvavat aikuisiksi totutellen elämään uudenlaisessa digitaalisessa ajassa, jossa kohtaamiset ovat entistä tiiviimmin netissä. Haastaisin meitä aikuisia pohtimaan vakavasti sitä, millaisia kohtaamiskokemuksia tarjoamme toisillemme näyttöjemme välityksellä.
Oikeastiko kaikki ne sanat, joita kirjoitamme sosiaaliseen mediaan, ovat sanoja joita haluamme sanoa toisillemme. Sanoisimmeko ne kasvotusten? Sitä on hyvä pohtia. Tätäkö me haluamme opettaa lapsillemme? Mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa? Vastakkainasettelua?
Olen vähän laiskanläntä some-keskustelija itse, juuri siitä syystä, että todella harvoin olen nähnyt aidosti rakentavaa keskustelua eri alustoilla. Whatsapp ja Signalkin tekevät monelle tiukkaa. Jotenkin näyttö tuntuu suututtavan meidät, aikuiset ihmiset.
Yksi sosiaalisen median ilmentymä on kuplien muodostuminen, joissa oman oikeamielisyyden illuusio kasvaa. Kohtuuttomastikin. Jos menisimme ulos kuplistamme ja kohtaisimme erimielisiäkin ihmisiä – kasvotusten! Mitä kaikeka voisimmekaan oppia!
Ihmisiä me kaikki olemme, vikoinemme ja ajatuksinemme. Typerine mielipiteinemme ja kummallisine maailmankatsomuksinemme.
Erilaisuuden pelko
Politiikassa on se hienous, että siinä joutuu pakostikin kuuntelemaan, ja jollain tasolla ymmärtämäänkin, hyvin erilaisia näkemyksiä. On pakko etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä, erottavien sijaan. Tämä politiikan taide tuntuu ajoittain katoavalle valtiotaidolle, kun haluamme päättäjiksi sometaitureita, yhden mielipiteen tai asian ihmeitä.
Aito kompromissi vaatii sitä, että haluat ymmärtää toisen ajatuksia ja osaat keskustella asiasta sekä löytää sen “villakoiran ytimen” kovien sanojen, tuuperruttavan epäreiluille ja käsittämättömille tuntuvien mielipiteiden takana. Erilaisuutta ei pidä pelätä tai kaihtaa, vaan pyrkiä tutustumaan jotta voisi ymmärtää. Tämä vaatii aitoa dialogia.
Argumentoinnin ja dialogin taidon soisi edelleen elävän vahvasti. Paras argumentti voittakoon – eikö? Mutta kenenkään ei tarvitse kuolla, oikeamielisyydenkään alttarilla.
Sanat ovat voimakas ase
Olen monesti alleviivannut sitä, miten voimakas ase sana on. Sanoilla tuomme ajatuksiamme todeksi, rakennamme todellisuutta. Siksipä olisi liioiteltua sanoa, että mielipide on vain mielipide, eikä siksi vaarallinen sellaisenaan. Ehkäpä kyse onkin siitä, miten käytämme sanoja, miten ilmaisemme mielipiteitämme.
Jos minulle suvaitsevainen ihminen sanoo, että hänen puolestaan väärällä tavalla ajattelevat ihmiset saisivat kuolla omaa tyhmyyttään, ei kyseessä ole mielestäni kovin suvaitsevainen ihminen. Suvaitsevuus vaatii myös erilaisuuden sietämistä. Sitä, että on olemassa eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Miksi he niin ajattelevat onkin se kaikkein kiinnostavin kysymys. Ja toisten näkemyksiin on myös mahdollista vaikuttaa – dialogin, rakentavan argumentoinnin ja epämukavuusalueella kohtaamisen merkeissä.
Me voimme jokainen vaikuttaa lähtökohtaisesti vain siihen, miten itse toimimme ja kohtaamme maailman. Siksipä kannustankin meitä jokaista kantamaan vastuun sanoista, joita sanomme. Ristiinnaulitsemisen sijaan pyrkimään keskusteluun. Vastustamaan älyttömyyksiä ja muistamaan, että sanottujen sanojen takana on aina ihminen.
Ihmisten historia ei ole kohdellut kauniisti niitä yhteisöjä, joissa polarisoituminen on vahvistunut ja ihmiset ovat alkaneet ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Mielipiteistä ja someteksteistä on toki matkaa näiden toteuttamiseen. Mutta sanojen sanominen on jo puolimatka. Katsokaa vaikkapa tämä klippi Capitolin valtauksesta 6.1.2021 .
Yhden sanonnan mukaan maailmanloppukin tulee Suomeen vähintään kaksi vuotta muuta maailmaa myöhemmin. Ollaan viisaampia.
Rauhaa, rakkautta ja tuuperruttavan pitkiä dialogeja kaikille ✌️
Miia
Kirjoittaja on kokoomuslainen arjen anarkisti, Kuopion kaupunginhallituksen sekä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin hallituksen jäsen, aluevaltuutettu, lähidemokratiaintoilija ja vapauden suuri rakastaja
Olen niin oikeassa, että saisit vaikka kuolla
Aika raflaava otsikko, eikö? Olet varmaan huomannut saman ilmiön? Somessa jaetaan jopa kuolemantuomioita ja oikeamielisyyden nimissä toivotaan mitä mielikuvituksellisimpia asioita toisinajattelijoille, puolesta tai vastaan. Ihan suvaitsevuudenkin nimissä.
Suomalainen oikeusvaltioperiaate perustuu oletukseen, että paatuneinkin rikollinen saa uuden mahdollisuuden. Me emme usko kuolemantuomioon. Toiselle näyttää suomalainen mielenmaisema sosiaalisen median alustoilla, joissa kivet lentelevät ja ristit on pystyssä kukkulalla, kun oikeutta jaetaan väärin ajatteleville. Samalla sokeudutaan omalle toiminnalle. Jokainen on vastuussa omista sanoistaan. Ja sanat kertovat paljon siitä, miten maailma nähdään.
Suvaitsevaisista suvaitsevaisinkaan ei ole asemassa, jossa kuoleman toivominen olisi millään tavalla oikein tai hyväksyttävää länsimaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa.
Minne on kadonnut dialogi? Uskallammeko kurkkia oman kuplamme ulkopuolelle?
Somemaailma kasvupaikkana – aikuisillekin
Digitalisoituvassa maailmassa olisi tärkeää pitää huoli siitä, että kohtaamme toisemme aidosti. Sillä aikaa kun me aikuiset jaamme oikeutta somessa, lapsemme kasvavat aikuisiksi totutellen elämään uudenlaisessa digitaalisessa ajassa, jossa kohtaamiset ovat entistä tiiviimmin netissä. Haastaisin meitä aikuisia pohtimaan vakavasti sitä, millaisia kohtaamiskokemuksia tarjoamme toisillemme näyttöjemme välityksellä.
Oikeastiko kaikki ne sanat, joita kirjoitamme sosiaaliseen mediaan, ovat sanoja joita haluamme sanoa toisillemme. Sanoisimmeko ne kasvotusten? Sitä on hyvä pohtia. Tätäkö me haluamme opettaa lapsillemme? Mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa? Vastakkainasettelua?
Olen vähän laiskanläntä some-keskustelija itse, juuri siitä syystä, että todella harvoin olen nähnyt aidosti rakentavaa keskustelua eri alustoilla. Whatsapp ja Signalkin tekevät monelle tiukkaa. Jotenkin näyttö tuntuu suututtavan meidät, aikuiset ihmiset.
Yksi sosiaalisen median ilmentymä on kuplien muodostuminen, joissa oman oikeamielisyyden illuusio kasvaa. Kohtuuttomastikin. Jos menisimme ulos kuplistamme ja kohtaisimme erimielisiäkin ihmisiä – kasvotusten! Mitä kaikeka voisimmekaan oppia!
Ihmisiä me kaikki olemme, vikoinemme ja ajatuksinemme. Typerine mielipiteinemme ja kummallisine maailmankatsomuksinemme.
Erilaisuuden pelko
Politiikassa on se hienous, että siinä joutuu pakostikin kuuntelemaan, ja jollain tasolla ymmärtämäänkin, hyvin erilaisia näkemyksiä. On pakko etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä, erottavien sijaan. Tämä politiikan taide tuntuu ajoittain katoavalle valtiotaidolle, kun haluamme päättäjiksi sometaitureita, yhden mielipiteen tai asian ihmeitä.
Aito kompromissi vaatii sitä, että haluat ymmärtää toisen ajatuksia ja osaat keskustella asiasta sekä löytää sen “villakoiran ytimen” kovien sanojen, tuuperruttavan epäreiluille ja käsittämättömille tuntuvien mielipiteiden takana. Erilaisuutta ei pidä pelätä tai kaihtaa, vaan pyrkiä tutustumaan jotta voisi ymmärtää. Tämä vaatii aitoa dialogia.
Argumentoinnin ja dialogin taidon soisi edelleen elävän vahvasti. Paras argumentti voittakoon – eikö? Mutta kenenkään ei tarvitse kuolla, oikeamielisyydenkään alttarilla.
Sanat ovat voimakas ase
Olen monesti alleviivannut sitä, miten voimakas ase sana on. Sanoilla tuomme ajatuksiamme todeksi, rakennamme todellisuutta. Siksipä olisi liioiteltua sanoa, että mielipide on vain mielipide, eikä siksi vaarallinen sellaisenaan. Ehkäpä kyse onkin siitä, miten käytämme sanoja, miten ilmaisemme mielipiteitämme.
Jos minulle suvaitsevainen ihminen sanoo, että hänen puolestaan väärällä tavalla ajattelevat ihmiset saisivat kuolla omaa tyhmyyttään, ei kyseessä ole mielestäni kovin suvaitsevainen ihminen. Suvaitsevuus vaatii myös erilaisuuden sietämistä. Sitä, että on olemassa eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Miksi he niin ajattelevat onkin se kaikkein kiinnostavin kysymys. Ja toisten näkemyksiin on myös mahdollista vaikuttaa – dialogin, rakentavan argumentoinnin ja epämukavuusalueella kohtaamisen merkeissä.
Me voimme jokainen vaikuttaa lähtökohtaisesti vain siihen, miten itse toimimme ja kohtaamme maailman. Siksipä kannustankin meitä jokaista kantamaan vastuun sanoista, joita sanomme. Ristiinnaulitsemisen sijaan pyrkimään keskusteluun. Vastustamaan älyttömyyksiä ja muistamaan, että sanottujen sanojen takana on aina ihminen.
Ihmisten historia ei ole kohdellut kauniisti niitä yhteisöjä, joissa polarisoituminen on vahvistunut ja ihmiset ovat alkaneet ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Mielipiteistä ja someteksteistä on toki matkaa näiden toteuttamiseen. Mutta sanojen sanominen on jo puolimatka. Katsokaa vaikkapa tämä klippi Capitolin valtauksesta 6.1.2021 .
Yhden sanonnan mukaan maailmanloppukin tulee Suomeen vähintään kaksi vuotta muuta maailmaa myöhemmin. Ollaan viisaampia.
Rauhaa, rakkautta ja tuuperruttavan pitkiä dialogeja kaikille ✌️
Miia
Kirjoittaja on kokoomuslainen arjen anarkisti, Kuopion kaupunginhallituksen sekä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin hallituksen jäsen, aluevaltuutettu, lähidemokratiaintoilija ja vapauden suuri rakastaja
Jaa kirjoitus:
Categories
Arkistot
Instagram