Olipa kerran pieni poika, herkkä ja ihmetteleväinen jo syntymästään lähtien. Poika, joka ymmärsi enemmän kuin vanhempansa jo pienestä. Osasi kysyä niitä kysymyksiä, joita meidän aikuisten pitäisi osata pohtia ja joihin emme aina mukamas-ehdi-vastata. Poika, joka suhtautui asioihin vakavasti ja halusi kaikille hyvää. Pieni poika, joka säästi omat rusinansa, jotta voisi viedä ne vastasyntyneelle sairaalaan. Herkkä, pieni poika.
Poika meni lapsen polkua eteenpäin, ihmetellen ja rauhallisesti. Älykäs pieni poika jatkoi kyselyään ja huomasi edelleen kaikki ne nyanssit, joita me aikuiset yritämme lapsilta piilotella. Poika mietti niitä itsekseen ja ihmetteli maailman menoa. Poika kävi päiväkodin ja eskarin, sai kavereita ja eli tyytyväisenä ihan tavallista elämäänsä. Poika sai olla ihan sellainen kun oli – pieni, ihmetteleväinen, viisas ja rauhallinen lapsi.
Sitten poika meni kouluun. Ja alkoi ihmetellä, miksi oli tyttöjen juttuja ja poikien juttuja. Mitä pidemmälle alakoulu eteni, sitä enemmän alkoi erottelu vahvistua. Kysymyksiä, joita poika mietti olivat
“Miksi tytöt saavat vastata useammin kuin pojat?” ,
“Kun yksi poika puhuu, käsketään kaikkia poikia olemaan hiljaa ja kun tytöt puhuvat, niin aina pyydetään tyttöä nimeltä olemaan hiljaa”,
“Miksi on tyttöjen ja poikien joulukalenterit”,
“Miksi minusta tuntuu, että poikia ei kuunnella yhtä paljon kuin tyttöjä?”,
“Kun kysytään neuvoa oppilailta, miksi tytöt saavat aina vastata?”
Poika jatkoi ihmettelyään. Koulu stressaa ja tuntuu, ettei poika saa tukea tai tule kuulluksi. Poika alkaa passivoitua. Samalla vanhemmat kihisevät sisäänpäin. Pieni, älykäs, tunnollinen ja viisas pieni poika joutuu edelleen niiden samojen ennakkoluulojen kohteeksi, kuin jo liian monet pienet, älykkäät ja kykenevät pikkupojat ennen häntä.
Milloin tämä poikien vähättelyn kierre katkaistaan?
Samaan aikaan kun keskustellaan aikuisten maailmassa tasa-arvosta, feminismistä ja muista sukupuolien monimutkaisista asenteista, unohdamme ne ihan perusasiat. Siinä sivussa unohdamme ehkä jopa ratkaisun avaimet – pienet, elämään avoimesti katsovat ihana tulevaisuuden toivomme – ne pienet pojat sekä tytöt, jotka ovat niiden samojen laatikoiden vankeja, joista me aikuiset haluamme ulos. Me aikuiset luomme lapsillemme ne ennakkoluulot ja rajat. Annetaan lasten olla lapsia, ihan sellaisina kuin he ovat, yhdenvertaisina ja arvostettuina.
Tässä samalla luomme niitä suorittajatyttöjä, jotka palavat loppuun ennen neljääkymppiä sen sijaan, että tukisimme lasten yhdenvertaisuutta aidosti ja alusta saakka.
Ei anneta meidän pienten, viisaiden ja ihanien pullaposkiemme, tyttöjen tai poikien, kantaa enää menneiden sukupolvien taakkaa, vaan kohdataan pienet yhdenvertaisina! Ja te ihanat, taitavat opettajat, te olette muutoksen kärkijoukoissa – me luotamme teihin!
Lapset ❤️
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Rakkaudella, Miia Eskelinen-Fingerroos
Loppukaneettina: Kirjoituksen on kirjoittanut kahden pienen pojan äiti, joka ei millään tavalla väheksy sitä taakkaa, jota pikkutytöt harteillaan kantavat – osittain saman ilmiön seurauksena. Olenhan sen tyttöjen taakan itsekin kantanut, ja aikuisena haluan edistää yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa, ihan maalaisjärki apunani.
Kirjoittaja on kokoomuslainen arjen anarkisti, Kuopion kaupunginhallituksen jäsen, lähidemokratiaintoilija ja vapauden suuri rakastaja
Tarina pienestä pojasta
Olipa kerran pieni poika, herkkä ja ihmetteleväinen jo syntymästään lähtien. Poika, joka ymmärsi enemmän kuin vanhempansa jo pienestä. Osasi kysyä niitä kysymyksiä, joita meidän aikuisten pitäisi osata pohtia ja joihin emme aina mukamas-ehdi-vastata. Poika, joka suhtautui asioihin vakavasti ja halusi kaikille hyvää. Pieni poika, joka säästi omat rusinansa, jotta voisi viedä ne vastasyntyneelle sairaalaan. Herkkä, pieni poika.
Poika meni lapsen polkua eteenpäin, ihmetellen ja rauhallisesti. Älykäs pieni poika jatkoi kyselyään ja huomasi edelleen kaikki ne nyanssit, joita me aikuiset yritämme lapsilta piilotella. Poika mietti niitä itsekseen ja ihmetteli maailman menoa. Poika kävi päiväkodin ja eskarin, sai kavereita ja eli tyytyväisenä ihan tavallista elämäänsä. Poika sai olla ihan sellainen kun oli – pieni, ihmetteleväinen, viisas ja rauhallinen lapsi.
Sitten poika meni kouluun. Ja alkoi ihmetellä, miksi oli tyttöjen juttuja ja poikien juttuja. Mitä pidemmälle alakoulu eteni, sitä enemmän alkoi erottelu vahvistua. Kysymyksiä, joita poika mietti olivat
“Miksi tytöt saavat vastata useammin kuin pojat?” ,
“Kun yksi poika puhuu, käsketään kaikkia poikia olemaan hiljaa ja kun tytöt puhuvat, niin aina pyydetään tyttöä nimeltä olemaan hiljaa”,
“Miksi on tyttöjen ja poikien joulukalenterit”,
“Miksi minusta tuntuu, että poikia ei kuunnella yhtä paljon kuin tyttöjä?”,
“Kun kysytään neuvoa oppilailta, miksi tytöt saavat aina vastata?”
Poika jatkoi ihmettelyään. Koulu stressaa ja tuntuu, ettei poika saa tukea tai tule kuulluksi. Poika alkaa passivoitua. Samalla vanhemmat kihisevät sisäänpäin. Pieni, älykäs, tunnollinen ja viisas pieni poika joutuu edelleen niiden samojen ennakkoluulojen kohteeksi, kuin jo liian monet pienet, älykkäät ja kykenevät pikkupojat ennen häntä.
Milloin tämä poikien vähättelyn kierre katkaistaan?
Samaan aikaan kun keskustellaan aikuisten maailmassa tasa-arvosta, feminismistä ja muista sukupuolien monimutkaisista asenteista, unohdamme ne ihan perusasiat. Siinä sivussa unohdamme ehkä jopa ratkaisun avaimet – pienet, elämään avoimesti katsovat ihana tulevaisuuden toivomme – ne pienet pojat sekä tytöt, jotka ovat niiden samojen laatikoiden vankeja, joista me aikuiset haluamme ulos. Me aikuiset luomme lapsillemme ne ennakkoluulot ja rajat. Annetaan lasten olla lapsia, ihan sellaisina kuin he ovat, yhdenvertaisina ja arvostettuina.
Tässä samalla luomme niitä suorittajatyttöjä, jotka palavat loppuun ennen neljääkymppiä sen sijaan, että tukisimme lasten yhdenvertaisuutta aidosti ja alusta saakka.
Ei anneta meidän pienten, viisaiden ja ihanien pullaposkiemme, tyttöjen tai poikien, kantaa enää menneiden sukupolvien taakkaa, vaan kohdataan pienet yhdenvertaisina! Ja te ihanat, taitavat opettajat, te olette muutoksen kärkijoukoissa – me luotamme teihin!
Lapset ❤️
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Rakkaudella, Miia Eskelinen-Fingerroos
Loppukaneettina: Kirjoituksen on kirjoittanut kahden pienen pojan äiti, joka ei millään tavalla väheksy sitä taakkaa, jota pikkutytöt harteillaan kantavat – osittain saman ilmiön seurauksena. Olenhan sen tyttöjen taakan itsekin kantanut, ja aikuisena haluan edistää yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa, ihan maalaisjärki apunani.
Kirjoittaja on kokoomuslainen arjen anarkisti, Kuopion kaupunginhallituksen jäsen, lähidemokratiaintoilija ja vapauden suuri rakastaja
Jaa kirjoitus:
Categories
Arkistot
Instagram
eskelinenmiia
Arjen seikkailija, ajatusten tonava, YTM, äiti, aviopuoliso, wannabe-urheilija ja yhteiskunta-aktivisti #miiaef #vaikuttamisenuusiaika