Joku aika takaperin tutustuin työni ansiosta opintopolku.fi -palveluun. Palvelusta voit löytää omat opintotodistuksesi, jotka ovat paperisena saattaneet kadota.
Jokainen muistaa koulu-uraltaan eri asioita ja minä muistan noh… Ystävät ja elämän- sekä tiedonjanon. Seiskan peluun ja Iskelmäradion. Uteliaisuuden maailmaa ja ihmisiä kohtaan ja toisaalta opiskelun tuskan, istumisen haasteen. Tuntui, että elämä ajaa kovaa eteenpäin ja minä istuin kuskin vieressä, ikkuna auki, nauraen ja tukka hulmuten. Ja silti jatkuvasti olisi pitänyt istua alas ja oppia ulkoa.
Lukiosta valmistuessani oli lukuaineideni keskiarvo alle seitsemän. Tätä en muistanut.
Muistan kuitenkin, että viimeisillä viikoilla ennen tulosten lukitsemista kiersin koulun käytäviä ja kyselin opettajilta olisiko mahdollista saada mitään liikunnan ylimääräisistä, oppilaskuntatyöstä tai mistä vain, jotta kurssit saisi täyteen – olinhan kuitenkin ollut vähintäänkin aktiivinen KAIKESSA. Pänttääminen ei vain kiinnostanut.
Ymmärrän, miksi”mitä tuostakin tytöstä ikinä tulee?” koski minua. En kuitenkaan koskaan itse ollut huolissani asiasta. Olin avoin elämälle. Innoissani ja kiinnostunut. Enkä epäillyt hetkeäkään, että elämässä kävisi muutoin kuin hyvin.
Nuoruus menee hukkaan nuorilla?
Mitä muuta muistan lukiosta? Muistan innon psykologiaan, historiaan, filosofiaan ja oppilaskunnan pyörittämään kioskiin sekä kortin pelaamiseen. Ihanat hyppytunnit, joiden aikana ajettiin Valkuslammelle uimaan. Pakkasaamut Mitsubishin ikkunoita raapaten. Ystävät, naurun ja elämänilon, joka löytyi kaamean yläasteen jälkeen. Sen, että olin vuoden abi, koska jaksoin hakata korttia Iskelmää kuunnellen, vaikka tunnit olivat jo alkaneetkin.
Huomaan ajattelevani, miten harmillista on se tavoitteellisuus, jolla nykynuoria ajetaan jo aikaisessa vaiheessa kohti urasuunnittelua. Hitto! Enhän minä tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona!
Vaikka koulutus tulee ottaa tosissaan, eikä oma esimerkkini ole todellakaan se suositeltavin reitti, ajattelen meidän ottavan nuoruuden ja opinnot liian suorituskeskeisesti nykyään. Jo ajoissa pitäisi olla suunnitelma ja työhakemuksissa haetaan loistavia opintosuoritteita.
Paineet ajavat aina vain nuoremmat palamaan loppuun, hävittävät elämänilon siitä elämän vaiheesta, jolloin siitä tulisi voida nauttia. Koska elämä kantaa kyllä, kunhan uskoo siihen ja itseensä. On peloton elämän edessä. Uteliaisuus on harvoin kenellekään pahasta. Ruokitaan tätä uteliaisuutta. Opiskelukin tehdään kuitenkin ennen muuta itseä varten.
Kuinkas sitten kävikään?
Aika kurjalle siis näytti eskelisilkan tyttären valmistuminen ajallaan. Taisi vanhemmatkin olla hieman huolissaan. Onneksi eivät kaikkea tienneet. Äiti varmaan lukee asiasta ensimmäistä kertaa nyt – rikos on jo lie vanhentunut?
Muutama viikko ennen määräaikaa kurssit olivat vajaat, yksi pakollinen äidinkielen kurssi uupui ja pakolliseksi vahingossa ruksimani matematiikan Impobatur painoi syksyn kirjoituksista taustalla (tätä en saanut puhuttua vaihtoehtoiseksi rehtorin kanssa neuvoteltuanikaan). Ruotsin opettajakin sanoi, että tarvitaan ihme, että saan lakin. Matematiikan opettaja ei ollut paljoa toiveikkaampi.
Heidän epäilyksensä ei minua haitannut. Kyllä minä ne asiat osasin ja tiesin. Olin opetellutkin. Luotin kyllä kaiken olevan hanskassa. Pakollisen äidinkielenkurssin suoritin referoimalla ad hocina Seitsemän veljestä opettajanhuoneen ovella opettajallemme, joka oli aiemminkin kadottanut koepapereita paikalliseen juottolaan. Arvelimme niin käyneen minunkin seitsemänvellosta -kokeelleni. Tiedä siitä sitten. Ehkä kurssi jäi käymättä? Kumpikaan ei muistanut. Kirjan olin kuitenkin lukenut.
Kirjoitin vahvan Magnan paperit, ajallaan, ja kursseja kasaantui YLI minimivaatimusten. Sain lakin ohessa stipendinkin. Tosin vieruskaverin piti törkätä minua, että oikeasti tajusin nimeni sanottuneen – ei meinannut mennä aivoon. Laudatureita ei tullut, mutta pistettä vaille kahdessa aineessa pääsin. Matematiikassakin kirjoitin Cum lauden. Jotta Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus vaan!
Pääsin yliopistoon ensiyrittämällä erinomaisella pääsykoetuloksella, “erikoiserässä”. Melkein täydet pisteet kokeessa riittivät, jotta pääsin sisään siinä pienessä kiintiössä, joka pääsi sisään pelkän pääsykokeen perusteella.
Yliopistoon pääsin, sillä päätin päästä. Enkä oikeastaan hetkeäkään epäillyt, etten olisi päässyt. Sillä olin päättänyt asiasta. En tiedä uskoiko kukaan siihen, varmaan? Olihan taustalla jo lukion ihme.
Ollaan rohkeita
Minulla ei ole vieläkään mitään tietoa, mikä minusta tulee isona, mutta yritän joka päivä tehdä päätöksen iloita ja oppia uutta. Olla parempi. Viisaampi.
Meillä kaikilla on omat polkumme, joita meidän tulee kulkea. Ei laiteta itseämme tai toisiamme laatikkoon vaan ollaan uteliaita sekä ymmärtäväisiä. Ja me vanhemmat – muistetaan antaa lastemme valita tapa, jolla he haluavat edetä elämässään. Muistetaan olla turvana ja läsnä.
Muistan, miten ylioppilasjuhlissani sain ystäväni äidiltä Anna Karenina -kirjan lahjaksi. Olen aina ollut innokas lukemaan, joten lahja oli mieluinen.
Lahjaa antaessaan tämä viisas nainen sanoi minulle “Nuoruus menee hukkaan nuorilla. Uskalla elää.” Kovin montaa asiaa en juhlistani muista, mutta tämä jäi mieleen. Ja sanojen viisauden ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Sen haluaisin minäkin sanoa kaikille nuorille – uskalla elää. Muistutukseksi tästä tatuoin pari vuotta sitten sanat “carpe diem” kasiluokkalaisen Miian mieliksi olkapäähäni. Aika kornia, mutta kannan kuvaa ylpeydellä.
Paineiden alla on tärkeää osata hengittää syvään ja antaa mennä. Luottaa. Myös koululaisena. Valitettavasti resilienssi ja tunteiden säätely kasvaa vasta ajan myötä vahvemmaksi. Juuri silloin kun pitäisi opiskella pylly penkissä tulevaisuutta varten, pitäisi samalla kokea tosi monet ensikerrat, riipaisevat ja kasvattavat sydänsurut sekä sykähdyttävät ystävyydet. Tämän takia tarvitaan meitä vanhempia tukemaan kehittyviä aivoja, uskomaan, vaikka välillä saattaa huolestuttavallekin vaikuttaa. Olemaan ankkureina.
Samalla kun elämästä nauttii, tarttuu hetkeen eikä jaksa aina jännittää, on erityisen tärkeää osata valita taistelunsa. Sivistyksen voimaa ei voita mikään! Siksipä kannattaa kyllä opiskella. Mutta muistaa silti miettiä, että milloin suorittaminen on oikeasti tarpeellista, sillekin on nimittäin hetkensä.
Onnea uudet ylioppilaat, ammattiin valmistueet ja te, joilla se ei vielä tänä vuonna mennyt putkeen. Joskus se on tosi pienestä kiinni, minä tiedän sen. Jaksa uskoa itseesi, sillä pääsee jo todella pitkälle.
Meistä ketään ei määrittele kukaan muu, kuin me itse itsemme. Eikä kukaan voi uskoa sinuun, kuten sinä itse. Vaatii rohkeutta olla oma itsensä. Ollaan siis rohkeita.
Uskotaan elämään!
Joku aika takaperin tutustuin työni ansiosta opintopolku.fi -palveluun. Palvelusta voit löytää omat opintotodistuksesi, jotka ovat paperisena saattaneet kadota.
Jokainen muistaa koulu-uraltaan eri asioita ja minä muistan noh… Ystävät ja elämän- sekä tiedonjanon. Seiskan peluun ja Iskelmäradion. Uteliaisuuden maailmaa ja ihmisiä kohtaan ja toisaalta opiskelun tuskan, istumisen haasteen. Tuntui, että elämä ajaa kovaa eteenpäin ja minä istuin kuskin vieressä, ikkuna auki, nauraen ja tukka hulmuten. Ja silti jatkuvasti olisi pitänyt istua alas ja oppia ulkoa.
Lukiosta valmistuessani oli lukuaineideni keskiarvo alle seitsemän. Tätä en muistanut.
Muistan kuitenkin, että viimeisillä viikoilla ennen tulosten lukitsemista kiersin koulun käytäviä ja kyselin opettajilta olisiko mahdollista saada mitään liikunnan ylimääräisistä, oppilaskuntatyöstä tai mistä vain, jotta kurssit saisi täyteen – olinhan kuitenkin ollut vähintäänkin aktiivinen KAIKESSA. Pänttääminen ei vain kiinnostanut.
Ymmärrän, miksi”mitä tuostakin tytöstä ikinä tulee?” koski minua. En kuitenkaan koskaan itse ollut huolissani asiasta. Olin avoin elämälle. Innoissani ja kiinnostunut. Enkä epäillyt hetkeäkään, että elämässä kävisi muutoin kuin hyvin.
Nuoruus menee hukkaan nuorilla?
Mitä muuta muistan lukiosta? Muistan innon psykologiaan, historiaan, filosofiaan ja oppilaskunnan pyörittämään kioskiin sekä kortin pelaamiseen. Ihanat hyppytunnit, joiden aikana ajettiin Valkuslammelle uimaan. Pakkasaamut Mitsubishin ikkunoita raapaten. Ystävät, naurun ja elämänilon, joka löytyi kaamean yläasteen jälkeen. Sen, että olin vuoden abi, koska jaksoin hakata korttia Iskelmää kuunnellen, vaikka tunnit olivat jo alkaneetkin.
Huomaan ajattelevani, miten harmillista on se tavoitteellisuus, jolla nykynuoria ajetaan jo aikaisessa vaiheessa kohti urasuunnittelua. Hitto! Enhän minä tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona!
Vaikka koulutus tulee ottaa tosissaan, eikä oma esimerkkini ole todellakaan se suositeltavin reitti, ajattelen meidän ottavan nuoruuden ja opinnot liian suorituskeskeisesti nykyään. Jo ajoissa pitäisi olla suunnitelma ja työhakemuksissa haetaan loistavia opintosuoritteita.
Paineet ajavat aina vain nuoremmat palamaan loppuun, hävittävät elämänilon siitä elämän vaiheesta, jolloin siitä tulisi voida nauttia. Koska elämä kantaa kyllä, kunhan uskoo siihen ja itseensä. On peloton elämän edessä. Uteliaisuus on harvoin kenellekään pahasta. Ruokitaan tätä uteliaisuutta. Opiskelukin tehdään kuitenkin ennen muuta itseä varten.
Kuinkas sitten kävikään?
Aika kurjalle siis näytti eskelisilkan tyttären valmistuminen ajallaan. Taisi vanhemmatkin olla hieman huolissaan. Onneksi eivät kaikkea tienneet. Äiti varmaan lukee asiasta ensimmäistä kertaa nyt – rikos on jo lie vanhentunut?
Muutama viikko ennen määräaikaa kurssit olivat vajaat, yksi pakollinen äidinkielen kurssi uupui ja pakolliseksi vahingossa ruksimani matematiikan Impobatur painoi syksyn kirjoituksista taustalla (tätä en saanut puhuttua vaihtoehtoiseksi rehtorin kanssa neuvoteltuanikaan). Ruotsin opettajakin sanoi, että tarvitaan ihme, että saan lakin. Matematiikan opettaja ei ollut paljoa toiveikkaampi.
Heidän epäilyksensä ei minua haitannut. Kyllä minä ne asiat osasin ja tiesin. Olin opetellutkin. Luotin kyllä kaiken olevan hanskassa. Pakollisen äidinkielenkurssin suoritin referoimalla ad hocina Seitsemän veljestä opettajanhuoneen ovella opettajallemme, joka oli aiemminkin kadottanut koepapereita paikalliseen juottolaan. Arvelimme niin käyneen minunkin seitsemänvellosta -kokeelleni. Tiedä siitä sitten. Ehkä kurssi jäi käymättä? Kumpikaan ei muistanut. Kirjan olin kuitenkin lukenut.
Kirjoitin vahvan Magnan paperit, ajallaan, ja kursseja kasaantui YLI minimivaatimusten. Sain lakin ohessa stipendinkin. Tosin vieruskaverin piti törkätä minua, että oikeasti tajusin nimeni sanottuneen – ei meinannut mennä aivoon. Laudatureita ei tullut, mutta pistettä vaille kahdessa aineessa pääsin. Matematiikassakin kirjoitin Cum lauden. Jotta Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus vaan!
Pääsin yliopistoon ensiyrittämällä erinomaisella pääsykoetuloksella, “erikoiserässä”. Melkein täydet pisteet kokeessa riittivät, jotta pääsin sisään siinä pienessä kiintiössä, joka pääsi sisään pelkän pääsykokeen perusteella.
Yliopistoon pääsin, sillä päätin päästä. Enkä oikeastaan hetkeäkään epäillyt, etten olisi päässyt. Sillä olin päättänyt asiasta. En tiedä uskoiko kukaan siihen, varmaan? Olihan taustalla jo lukion ihme.
Ollaan rohkeita
Minulla ei ole vieläkään mitään tietoa, mikä minusta tulee isona, mutta yritän joka päivä tehdä päätöksen iloita ja oppia uutta. Olla parempi. Viisaampi.
Meillä kaikilla on omat polkumme, joita meidän tulee kulkea. Ei laiteta itseämme tai toisiamme laatikkoon vaan ollaan uteliaita sekä ymmärtäväisiä. Ja me vanhemmat – muistetaan antaa lastemme valita tapa, jolla he haluavat edetä elämässään. Muistetaan olla turvana ja läsnä.
Muistan, miten ylioppilasjuhlissani sain ystäväni äidiltä Anna Karenina -kirjan lahjaksi. Olen aina ollut innokas lukemaan, joten lahja oli mieluinen.
Lahjaa antaessaan tämä viisas nainen sanoi minulle “Nuoruus menee hukkaan nuorilla. Uskalla elää.” Kovin montaa asiaa en juhlistani muista, mutta tämä jäi mieleen. Ja sanojen viisauden ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Sen haluaisin minäkin sanoa kaikille nuorille – uskalla elää. Muistutukseksi tästä tatuoin pari vuotta sitten sanat “carpe diem” kasiluokkalaisen Miian mieliksi olkapäähäni. Aika kornia, mutta kannan kuvaa ylpeydellä.
Paineiden alla on tärkeää osata hengittää syvään ja antaa mennä. Luottaa. Myös koululaisena. Valitettavasti resilienssi ja tunteiden säätely kasvaa vasta ajan myötä vahvemmaksi. Juuri silloin kun pitäisi opiskella pylly penkissä tulevaisuutta varten, pitäisi samalla kokea tosi monet ensikerrat, riipaisevat ja kasvattavat sydänsurut sekä sykähdyttävät ystävyydet. Tämän takia tarvitaan meitä vanhempia tukemaan kehittyviä aivoja, uskomaan, vaikka välillä saattaa huolestuttavallekin vaikuttaa. Olemaan ankkureina.
Samalla kun elämästä nauttii, tarttuu hetkeen eikä jaksa aina jännittää, on erityisen tärkeää osata valita taistelunsa. Sivistyksen voimaa ei voita mikään! Siksipä kannattaa kyllä opiskella. Mutta muistaa silti miettiä, että milloin suorittaminen on oikeasti tarpeellista, sillekin on nimittäin hetkensä.
Onnea uudet ylioppilaat, ammattiin valmistueet ja te, joilla se ei vielä tänä vuonna mennyt putkeen. Joskus se on tosi pienestä kiinni, minä tiedän sen. Jaksa uskoa itseesi, sillä pääsee jo todella pitkälle.
Meistä ketään ei määrittele kukaan muu, kuin me itse itsemme. Eikä kukaan voi uskoa sinuun, kuten sinä itse. Vaatii rohkeutta olla oma itsensä. Ollaan siis rohkeita.
Elämää rohkeasti oppien, ihan hyvin pärjännyt,
Miia
Jaa kirjoitus:
Categories
Arkistot
Instagram